Marokossa espanjalaisella seuramatkalla 4 - 8.12.1999

Matka alkoi taksimatkalla bussin keruupysäkille puoli seitsemäksi; rahaakin piti muistaa hankkia automaatista.

Luxotoursin bussi tuli ajoissa, väkeä oli mukana Granadasta saakka. Kansaa poimittiin mukaan Fuengirolasta, Marbellasta ja Esteponasta. Tässä vaiheessa alkoi sataa, ja bussin ikkunat sumentuivat, mikä olikin sitten tuttu ilmiö suurimman osan matkaa. Vähän ennen Algecirasia pidettiin tauko kahvilassa, sitten odotettiin satamassa, ja lopulta päästiin laivaan. Nyt tuli viimein nähtyä Gibraltarkin, ja varmaan ihan riittävän läheltä.

Salmen ylitys kesti pari tuntia, minkä aikana nautin lounaan: Gambas Pil-Pil ja kuivakka filee, kun lampaankyljyksiä ei ollutkaan. Sateesta oltiin päästy, mutta taivas oli niin synkkä että maisema muistutti enemmänkin Jäämerta. Pyöriäisparvikin nähtiin matkalla. Tangerissa päästiin lopulta liikkeelle vasta puoli neljän aikaan. Bussiimme tuli oppaaksi Munil ja apupojaksi Aziz.

Emme lähteneetkään Marrakeshia kohti, vaan ajoimme keskustorin reunalle ja menimme syömään! Viereisen pöydän seurue esittäytyi, he olivat Granadasta. Yksi heistä tunnusti osaavansa englantia, mutta kyllä vieressä istuva Fernandokin ihan hyvin englanniksi haasteli. Aluksi saimme keittoa, sitten jauhelihavartaat ja pääruoaksi tietysti kous-kous. Loppuun vielä makeat piirakat ja minttuteetä. Kaiken tämän nautimme paikallisen musiikin ja jopa tanssijan säestyksellä. Musiikki tuntui olevan matkatoverieni mieleen; kuulin että moni kappale oli alunperin espanjalainen, mutta esitetty paikallisella tyylillä. Aterian jälkeen palasimme bussiin ja pienen kierroksen jälkeen kurvasimme hotelli Solazurin eteen. Tässä vaiheessa olin hivenen huolissani, koska minulle oli matkatoimistossa sanottu, että olisimme kaikki yöt Marrakeshissa. Siis heti kysymään oppaalta että mikä on tilanne. Olin oikeassa bussissa, sillä nimeni löytyi listalta, mutta matkatoimiston tyttö oli antanut väärää tietoa; olisimme Marrakeshissa vain kaksi yötä.

Huonettani ei oltu vielä siivottu, joten jätin vain laukkuni sinne ja lähdin kävelylle. Alkumatkasta tuntui että joka viides tyyppi kauppasi hasista. Sitten pääsinkin jo tavallisen kansan kauppakujille, ja nyt tyrkytettiin väkisin jo lompakoita, ruokaa ja muuta kamaa. Oloni oli koko ajan varuillaanoleva ja pidin repunhihnasta tiukasti kiinni. Paluumatkalla löysin hotellin läheltä aivan uutta ja tyylikästä aluetta, jossa oli runsaasti rakennustöitä kesken.

Sain viimein selville dirhamin kurssinkin, 0,6 mk, kun hotellissa vaihdoin valuuttaa. Hotelliin päästyäni olikin jo suihkun, levähdyksen ja illalliselle valmistautumisen vuoro. Illallisen nautin samasta bussista olevien kahden herran seurassa, joiden kanssa vietin myös koko loppuillan seurallisesti espanjaksi rupatellen. Nimistä en valitettavasti saanut selvää. Siinä vaiheessa kun illan päätteeksi huoneeni oven lukko ei suostunut avautumaan, totesin muutaman oluen vauhdittamana että Tanger on yksi suuri vitsi! Toivottavasti muu Marokko ei seuraa mallia, ajattelin.

Aamulla sain slaagin kun puhelin pärähti soimaan korvan vieressä; meille kaikille oli tilattu herätys. Aamiainen oli köyhänpuoleinen, muutamanlaista leipää vain teen ja kahvin lisäksi. Ensimmäinen kohteemme oli Rabat, maan pääkaupunki. Tutustuimme Sevillan La Giraldan sisarminareettiin, joka tosin menetti ylemmän puoliskonsa Lissabonin maanjäristyksessä joskus 1700-luvulla. Samassa yhteydessä oli aikanaan maailman suurimman moskeijan jäänteet, eli pylväät ja vähän seiniä. Loput olivat kristityt vieneet rakentamaansa kirkkoon. Sitten vilkaisimme kuninkaanlinnan ja sitä ympäröivän ministeriöalueen.

Ajomatka Casablancaan oli tapahtumaköyhä viivasuoraa tietä myöten. Casablancan viiden miljoonan asukkaan kaupungissa suurin nähtävyys on nykyään uusi julmetun iso moskeija. Sen minareetti on 200 metriä korkea, ja sisälle mahtuisi vaikka jalkapallokenttä.

Lounas oli taas keskinkertainen, sisällöltään kuin Espanjassa: salaatti, friteerattua kalaa ja hedelmäsalaatti. Sain pöytäseurakseni ryhmän toisesta bussista, jonka onnistuin ensisanoilla hämäämään luulemaan minua espanjalaiseksi. Sitten he kovin hämmästelivät kun tunnustin etten kieltä juuri osannutkaan. Casablancan jälkeen oli edessä viiden tunnin ajo Marrakeshiin, yhdellä tauolla tosin sentään. Matkan varrella olivat Leviksen farkkutehdas ja NASAn varalaskupaikka sukkuloille. Koska pääsimme Marrakeshiin vasta yhdentoista maissa, meidät ohjattiin pikaisesti syömään noutopöydästä ja sitten vasta vastaanottoon. Ruoka oli tähänastisista ehkä parasta, muttei erikoista. Tässä hotelli Marrakeshin huoneessa oli jopa televisio, ja kanavia löytyi laajalla kielivalikoimalla.

Maanantain ensimmäinen kohde oli paikallinen moskeija, tai siis sen ulkopuoli. Sisällehän meillä ei moskeijoihin ollut pääsyä. Ulkopuolella oli vedenmyyjiä, eli nykyään turistinähtävyyksiä. Asussa kiinnitti huomiota futuristiset merkkilenkkarit. Seuraavaksi katsastettiin arabipalatsi, samantyylinen kuin Alhambra Granadassa. Muistaakseni tässä tuli käydyksi myös kymmenisen vuotta aikaisemmin kun Agadirissa ollessa olin retkellä Marrakeshissa. Oliivi- ja chirimoijapuitten ympäröimä vesiallas oli seuraavana vuorossa, ja sen jälkeen apteekki, jossa esiteltiin hajusteita ja yrttejä, myyntitarkoituksessa tietenkin. Täältä päästiinkin viimein jo lounaalle. Paikalliseen tapaan ravintolan sisäänkäynti oli vaatimaton mutta sisältä paikka oli suuri ja komea. Ruoka oli tähän asti reissun parasta, ja taiteestakin saimme nauttia: kynttilätarjotintasapainoilija, vatsatanssija (nuori ja hoikka!) sekä berberitanssijattaret säestivät ateriointiamme. Lounaan aikana huomasin että kurkkuni alkoi kipeytyä , ja iltaan mennessä jouduin toteamaan että olin saamassa kunnon flunssan.

Lounaan ja iltaohjelman välillä oli vapaata aikaa, tarkoitettu tietysti ostoksia varten. Niinpä minäkin menin nokosten jälkeen kiertämään basaarikujilla ja yritin sietää putiikkien sisäänheittäjiä. Muutaman harvan tuliaisen ostin sellaisista paikoista joihin minua ei väkisin yritetty vetää sisään. Palasin hotelliin illalliselle ihaillen vuorilla leiskuvia salamoita. Ruokailun jälkeen menimme bussilla kaupungin ulkopuolelle Fantasia-nimiseen esitykseen. Se olikin tosi iso bisnes, muutama kymmenen salia ruokailua varten, keskellä iso hiekkakenttä esitystä varten ja erikseen musiikki- ja tanssijaryhmiä kiertämässä ruokailijoiden parissa. Varsinaisen esityksen pääasia oli berberiratsastajien taidonnäytteet. Kukin kovin nuorelta näyttävä kaveri ratsasti vuorollaan etualalle ja teki voltteja, hyppyjä ja muita temppuja hevosten selässä. Muut osuudet olivat lähinnä täytettä.

Tiistaiaamuna lähtö oli vasta kymmeneltä, ja kun aamiaistarjoilu loppui jo yhdeksältä, siinä välissä oli sopiva hetki kävelylenkille hotellin lähistöllä. Alue oli hyvinvoivan ja jossain määrin länsimaistuneenkin oloista. Satuin löytämään ilmeisesti paikallisen oopperatalonkin, joka oli huomattavan massiivinen rakennuskompleksi. Sitten nupit kaakkoon, sillä siellä oli vuoristokohteemme. Maasto oli aluksi hyvin tasaista pikku kylineen. Kun tie alkoi nousta, tuli stoppi! Sateet olivat runnelleet tien sellaiseen kuntoon että kuskimme päättivät etteivät jatkaisi. Pikkuautot ja kukkuroillaan oleva heinällä kuormattu auto kyllä kömpivät mutaikon läpi. Tällä kertaa lumen näkeminen jäi siis tähän, etäisten huippujen siintelyyn.

Tilannetta tutkaillessa paikalle syntyi varsinaiset markkinat, kun paikalliset kiirehtivät ympärillemme tyrkyttämään tikareitaan, ruukkujaan ja fossiileitaan. Mutta annas olla, kaupustelun aikana paikalle saapui pari tiekarhua ja niiden ansiosta pääsimme sittenkin kohteeseemme, pieneen kylään jokilaaksossa ja ravintolaan. Maisema oli kaunista ja sekä köyhän että kohtuu varakkaan oloista, sillä maapohjaistenkin asumusten katoilla oli satelliittiantenneja.

Pysähdyttyämme Casablancan lounaspöytäseurani toinen rouva tuli esittelemään minulle heidän bussistaan neljän naisen ryhmän - kaikki naimattomia - josko haluaisin heidän kanssaan pasteerata. Mikäs siinä. Valitettavasti vain Fatima osasi englantia, muut olivat Lourdes, Rosa ja Isabel Maria. Kylässä kävelimme ensin joen vartta hetken aikaa, koska espanjalaisten matkakumppanieni mielestä oli liian aikaista syödä. Sateet olivat olleet tuhoisat täälläkin, pieni vesivoimalla toimiva mylly oli sentään vielä kunnossa.

Lounaaksi saimme salaattia, kananpoikaa sekä jälkiruoaksi appelsiinisiivuja kanelilla maustettuna. Lounaamme aikana satoi taas, ja saatoimme vain toivoa ettei se kovin voimistuisi. Onneksi ei, ja pääsimme paluumatkalle liki kuivassa säässä.

Edessä oli vapaata aikaa kymmenen tuntia, eli siihen asti kun bussimme lähtisi paluumatkalle aamukolmelta! Suunnitelmissa oli mennä kävelemään kaupungille, mitäpä sitä muutakaan. Tällä kertaa sietokykyni ei riittänyt mihinkaan ostoksiin. Siispä palasin tuttua reittiä hotellille illalliselle. Matkalla tapasin toisen se?ora-seurueen ryhmästämme, jonka kanssa söin muuten varsin tyhjässä ravintolassa. Ruokailun päätteeksi tilasin bussimatkaa varten vesipullollisen. Kun sitä ei kuulunut, olin lähtemässä kun tarjoilija tuli sanomaan jotain siitä vedestä. Tarjoilijat pitivät minut lopulta 20 minuuttia riitelemässä siitä, että olinko jo saanut vettä vai en. Uskomatonta käytöstä mihin ravintolaan tahansa, ja tämän piti olla neljän tähden hotellissa. Loppuilta olikin sitten notkumista hotellilla. Paikalliset diskot eivät innostaneet, kun flunssakin rauhoitti menohaluja. Join hotellin baarissa yhden oluen ainoana seuranani viisi tarjoilijaa ja heidän kaverinsa. Täälläkin jouduin todistamaan miten tarjoilijat kiistelivät keskenään; tällä kertaa asiakas ei joutunut mukaan. Näistä ja muista kokemuksista tulin siihen tulokseen että berberit ovat vielä paimentolaisia: he pitävät asiakkaita karjanaan, eivätkä juuri välitä miten heitä kohtelevat. Ja muistin vielä, että juuri samaan tulokseen olin tullut myös kymmenen vuotta aikaisemmin, edellisellä Marokon vierailulla!

Keskiviikko oli vasta alkanut, kun puhelinherätys tuli yhdeltä. Kahdelta pääsi aamiaiselle, ja kerrankin jokainen espanjalainen oli ajoissa, pääsimme lähtemään aivan aikataulussa kolmelta. Tämä päivä olikin sitten vain matkustamista, ja flunssan takia korvani olivat lukossa koko ajan. Hyvä puoli oli se, että kaikkialla tuntui olevan mukavan hiljaista. Tauko seitsemaltä, lounas yhdeltätoista Larachessa, ja Tangerissa olimme kahden jälkeen. Edessä oli pitkä jonotus passintarkastukseen ja lautalle, minkä jälkeen kahden tunnin salmenylitys ja viimeinen bussimatka kotiin Málagaan, jossa olimme viimein 22:30. Vielä oli edessä taksimatka kotiin, jossa saatoin retkahtaa pitkäkseni.

Matka oli mielenkiintoinen. Itse Marokko oli kohteena vähemmän mielenkiintoinen ja miellyttävä kuin olin odottanut, mutta sen korvasi tutustuminen espanjalaisiin ja heidän käyttäytymiseensä seuramatkalla. Suomalaisiin verrattuna he ovat aktiivisempia, tutustuvat helpommin toisiinsa ja kommentoivat matkaoppaalle enemmän. He kritisoivat tai valittavat ehkä saman verran kuin suomalaiset, mutta suurimmaksi osaksi suoraan oppaalle. Kun ihmiset pikkuhiljaa saivat tietää että minä en osannut espanjaa, moni - ehkä liki kaikki ketkä englantia osasivat - tuli kysymään mistä olin. Ja tietysti itse kukin ensin hämmästeli, että olinko tullut Suomesta asti tälle matkalle!

Copyright(c) 2002 Jari Kirvesoja. All rights reserved.